Teemu Keskisarja:
Suomen historian viheliäisin aika
Ihmiset joskus leikittelevät sillä ajatuksella, että millä historian aikakaudella tahtoisin aikakoneella käydä kääntymässä? Mutta minä kun olen irvokkaiden ja veristen aiheiden historioitsija, kysyn toisin päin, että mitä aikaa Suomen historiassa tahtoisin kaikkein vihoviimeiseksi elää?
Eri sukupolvien kärsimysten vertaaminen on vaikeaa, muttei mahdotonta. Se lienee varmaa, että 2000-luvun ”leikkauslistat”, ”kestävyysvaje” ja ”nuorison syrjäytyminen” ovat pikkuriikkisiä itikanpistoja verrattuna niihin verihuuruisimpiin kohtalonhetkiin, joina Suomen kansa tosiaan oli ahtaimman edessä.
Samasta kysymyksestä – aikakausien viheliäisyysjärjestyksestä – ovat minua suuremmatkin sielut kirjoittaneet. ”Kärsimysten malja se kukkuroillaan on”, väitti vuonna 1917 sanoitettu Punakaartilaisten marssi. Jaa miten niin kukkuroillaan! Olihan silloin sentään suurimmalla osalla suomalaisista leipää. Eikä edes seuraavan vuoden sisällissodassa tapettu massoittain politiikasta erillään pysyneitä siviilejä. Frans Emil Sillanpää huomauttikin Hurskaassa kurjuudessa, että kärsimysten malja oli paljon pahemmin kukkuroillaan 1860-luvulla. Silloin satojatuhansia suomalaisia sortui nälkään, pakkaseen ja kulkutauteihin. Suuret nälkävuodet ovat ihan perusteltu ehdokas, mutta omasta mielestäni Suomen historian hirmuisin aika on sittenkin kauempana menneisyydessä.
Pidän kaikkein hirmuisimpana aikana isoavihaa ja eritoten Pohjanmaan vuotta 1714. Millä perusteilla?
Vertaillaanpa vielä. Viime sodissa tuli yli 90 000 sankarivainajaa – syvä suonenisku, mutta eivät suomalaiset olleet sukupuuton partaalla. Talvisotaan suomalaiset putosivat korkealta: talouden nousukaudesta ja ikimuistoisen kauniista viimeisestä kesästä 1939. Mutta ennen vuotta 1714 esi-isiemme kestokyky oli jo valmiiksi luhistunut. 1600-luvun lopulle oli sattunut ankara nälänhätä, jonka lovet tuntuivat yhä jokaisessa kylässä. Suuri Pohjan sota, jossa Ruotsi taisteli yksin puolta Eurooppaa vastaan, oli toistakymmentä vuotta kiskonut miehiä kaukomaille varmaan kuolemaan. Narvan mailta saati Ukrainan aroilta Pultavan kuumilta kentiltä ei juuri kukaan palannut. Ja jo vähän ennen vuotta 1714 Etelä-Suomessa elettiin ja kuoltiin lopun aikoja. Jumalan ruoskaniskuihin liittyi nälän ja tavallisten kulkutautien seuraksi jopa rutto.
Apokalypsi jatkui siitä, että suursodalta säästyneille kävi kalpaten kotikonnuillaan. Isonkyrön pitäjän Napuen kylän lumisilla pelloilla kaatui yhdessä päivässä 19. helmikuuta 1714 noin 2 600 Ruotsin armeijan sotilasta, etupäässä suomalaisia. Luku on lyömätön, murheellinen suomenennätys. Talvisodan ja jatkosodan verisin päivä oli 6. maaliskuuta 1940. Silloin suomalaisia kuoli ”vain” vähän yli 800. Minkä loven tekivätkään Napuen parituhatta ruumista silloin, kun Suomen väkiluku oli 400 000. Ja kun menetykset painottuivat Pohjanmaalle, onnettomimmista pitäjistä suorastaan loppuivat työikäiset miehet.
Napuen suomalaiset sotilaat ja kouluttamattomat pohjalaiset nostomiehet kaatuivat kirjoitustaidottomina. Heiltä ei säilynyt yhtään ainoaa päiväkirjaa tai yksityiskirjettä. Emme siis tiedä, mitä he miettivät oman ainutkertaisen henkensä mennessä: luterilaista uskoa vai isänmaataan Ruotsin suuravaltaa? Minä arvaan, että eivät uskontoa eivätkä isänmaata – vaan kotia.
Ne kodit menivät sen siliän tien. Venäläisille oli luvattu kannustimeksi vapaa ryöstelyoikeus ja tsaari Pietari Suuri antoi voittoisille joukoilleen vielä nimenomaisen hävityskäskyn, jottei seudusta olisi enää tukialueeksi vastahyökkäyksille. Ja varmaan myös käskemättä ja ilman lupaa olisi Pohjanmaa pantu tuhannen päreiksi.
Viimeisen Suomea suojelleen armeijan tuho oli siviileille esinäytös vuodesta 1714, jollaista roomalaiset olisivat kutsuneet nimityksellä annus horriblis, kauhujen vuosi
Tuon ajan sodat saattoivat Keski-Euroopassa sujua leppoisastikin palkkasoturien armeijoilta, joita johtivat kenraalit upeissa univormuissa, puuteria naamassa ja peruukki päästä. Nämä ratsastelivat manööverejä ja vaihtoivat kohteliaisuuksia ranskan kielellä ammattitoveruuden merkeissä, kantamatta kaunoja kansallisuudesta ja uskonnosta. Mutta isoviha oli ”paholaisen sota”. Venäläiset vyöryivät Pohjanmaalle paitsi ryöstäen ja polttaen myös murhaten, kiduttaen ja joukkoraiskaten. Menetelmät eivät sotahistoriassa edustaneet mitään uutta auringon alla, samankaltaisesti oli Kaarle XII:n johtama Ruotsin armeija riehunut muutama vuosi sitten Venäjänmaalla. Mutta terrorissa ryöpsähti Pohjanmaalla myös äärimmäisiä ylilyöntejä. Loputon sota oli hävittänyt kaiken kristillisen armeliaisuuden, puhumattakaan sotilashyveistä. Raakuuksia ei pidätellyt mikään moraali eikä sortuneen esivallan kuri.
Kidutusta käytettiin ”ihmisavaimena”. Se oli nopein keino pakottaa väestö ilmaisemaan viimeiset viljakätkönsä. Ihmisten uunissa paistamiset ja kiehuvalla talilla sokaisemiset eivät ole tarua vaan tositapauksia, joista on luotettavia asiakirjalähteitä sitä kautta, että maatilat saivat myöhemmin verovapauksia isäntäväen vammojen perusteella.
Jotain syrjäisintä piilopirttiä lukuun ottamatta jokainen pohjalainen näki tai koki armottominta, säälimättömintä väkivaltaa. Mieleen tulevat keskiaikaiset kirkkomaalaukset, jossa pirut pistelevät piikeillä ja kärventävät nuotiolla. Painajaisista ei mikään jäänyt toteutumatta ja valonpilkahdukset olivat aivan olemattomissa. Tässä onkin korkea aika siteerata Topeliusta:
”Silloin ei nähty eikä kuultu muuta kuin huokauksia ja kyyneleitä, valitusta, surua, tuhkaa ja verta, ja ne jotka viimeiseen asti toivoivat, eivät lopulla enää tienneet, mitä heillä oli toivottavaa.”
Totuudellisesti kiteytetty, vaikka Topelius joutui pitämään ilmaisunsa lasten korviin sopivana. Luin hiljan Vaasan maakunta-arkistossa säilytettäviä käräjäpöytäkirjoja, joiden kuva on aikalailla sama. Eikä pidä taivastella pelkästään ryssiä. Julmuuksiin osallistuivat myös suomalaiset, jotka henkensä pitimiksi ryhtyivät miehittäjän palvelukseen tai elättivät itsensä metsärosvoina. Vuoden 1714 Pohjanmaalla ihmiset olivat ihmisille susia tai jotain julmempia eläimiä.
