Jäitä porstuaan
Kerran elämän alulla,
neiton kauneimman kohdata sain.
Hänen silmänsä nauroivat,
luokseen kutsuivat,
sitä poika ei vastustaa voi!
Hän etäisyyden piti tietenkin,
sehän selvää olikin kai,
sain lunta tupahan,
jäitä porstuaan,
sitä unhoittaa koskaan en voi!
Silti tuo pakkasen neitonen
rauhan mielestäin helposti vei.
Hänen silmänsä vilkkuivat
naurunsa helkkyivät,
sitä koskaan en unohtaa voi!
Säkenöit mulle yhä enemmän
kuin kuuran kristallit nuo.
mutta lunta tupahan,
jäitä porstuaan,
sitä unhoittaa koskaan en voi!
Mauno Strandén
Sävel pikku syntinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti