Tarina nuoruudesta Kiteellä

 Olipa kerran Kiteellä!

Olipa kerran… Näinhän ne sadut alkoivat, mutta nämä kertomukset ovat totta, tai ainakin sitä on sitteeks.

Ensimäiset muistikuvani on maailmasta mörskä, jossa kortierattii. Kaikki alle puolimetriset esineet jotka tipahti lattialle, katosivat lopullisesti. Lattiassa oli nimittäin sen verran rotan reikiä ja rakosia, ettei roskia luudalla lakaistessa paljon rikkalapioon päässyt kertymään. Vesisateella ei aina ollut kuivaa edes pöydän alla. Sänkyihinkin kerättiin kaikenmaailman kipot, ettei vähäiset postelit kastuisi.

Talvella yksinkertaiset ikkunat jäätyi paksulti, ainoastaan pokan ja lasin välistä tulevat ilmavirrat tekivät jäähän pieniä rakoja. Aamuisin oli käyttövesi jäätynyt pöydällä ämpärissä. Veden Äiti kantamaan 0,5-1km päästä hankien takaa. Lämmityspuut olivat lahoja leppiä ja männyn puolituoreita oksia. Puille ei ollut mitään suojaa, vaan ne oli liki 100m päässä metsän reunassa. Kaikki puita polttaneet ymmärtänevät, millaista oli sytyttää jäisiä, märkiä ja puolituoreita puita, kun sytykkeitäkään ei ollut. Silti joka aamu Äitini sai tulen syttymään, vaikka tikkujakin piti säästää, eikä paperia ollut, kun lehtiäkään ei tullut.

Ruuan suhteen ei passannut nirsoilla. Jos jotain riitti vietäväks aina ruokahuoneeseen saakka, hiiret ym tulivat osille ja meidän syödessä vaan todettiin, että tuostakin on hiiret syöneet. Silti vesi tulee vielä kielelle, kun muistelee Äidin paistamia karjalan piirakoita ja lanttu ja peruna kukkoja. Kaikki mikä oli syötäväks tarkoitettu syötiin. Mitään vihannekseen viittaavaa ei nykymittapuun mukaan ollut ja siksi keväällä syötiinkin pentujen kesken suolaheinät, linnunleivät, ruusunkukkien terälehdet, Ym sellaiset. Vesi tuli aivan kielelle, kun näki jonkun pihamaassa raparperejä ja kun niitä joku hyvä ihminen antoi, niin ensimmäiset syötiin kuorineen raakana ja namia oli. Myöhemmin huomasin kuinka jotkut söivät keväällä puiden oksia ja jotkut jopa hiekkaa. Melasen kaksospojat söi keväällä männyn latvoja, ihan kymmeniä per nokka. Kerran satuin menemään Ruppovaarassa "Vättiseen" ja siellä oli lapsia, niin isäntä oli tuonut paskakärryillä(paukkurattaat kipillä) uutta hiekkaa hiekkalaatikolle, että penskat saa syödä puhdasta hiekkaa, heti alkoivat sitä syödä! Mulle ei maistunut!

Sitten Äitini vei minut sinne, että oppisin ihmisten tavoille, kun lähin jossa oli penskoja paljon oli vähemmän hyviä tapoja!
Olin vain yhden päivän, kun veli kulki ohitse ja se koko ajan vatkutti "Vättisen" vävy "Vättisen" vävy, minua otti se vatkutus niin päähän jatkui vuosikaupalla(se oli Sulo nimeltään se veli), etten mennyt parempaan seuraan, he oli ihan kivoja kavereita, en ole heillekään koskaan kertonut niin nolo juttu oli mielestäni! Olisi kiva kertoa Mair.lle! Kertokaa tämä juttu hänelle ;)

Silti aina kevään ensimäisen mansikan toin aina Äidilleni, jota hän myöhemmin ihmettelikin, kun mansikka oli tiepuolesta poimittu, silti se oli aarre.

Ensimmäisistä muistikuvista tulee mieleen Neukkujen pommikone, joka lensi matalalla. Puiden latvat taipui ja mekkala oli kova, ei liene ollut äänenvaimentimia ”naapurin” koneissa. Itään sillä oli matka.

Pimennyksenkin muistan, kun vanhoilla lehdillä vuorattiin ikkunat talvella, ettei vihollinen olisi nähnyt meidän rötisköä. Rötiskö tuntui silti minusta kodilta, vaikka ei sitä koskaan kodiksi sanottu. Parempi silti sekin kuin ei mitään ja olla puun juurella.

Vanhin veli Arvo, tuli käymään lomalla sodasta ja sillä oli pistooli, jonka se laittoi ”karmin” päälle. Istuttiin puukasan vierellä ulkona aamuauringossa ja oltiin hiljaa. No kertoi hän kerran sen, kun löysi hyvän venäläisen kivärin jossa oli ruosteessa, hän näki metson puun latvassa ja ajatteli pudottaa sen, että kyllä ne ruosteet lähtee, mutta olikin lähellä ettei henki lähtenyt, kun potkaisi hänet selälleen(olisi voinut pyssy räjähtää), oli ollut ruosteet pois piipustakin, mutta metso seisoi edelleen puun latvassa! Ei voinut kysyä mitään, kun varmaan luuli, etten minä ymmärrä mitään. Äidille oli tuotu hänestä kuolinsanoma, mutta siinä hän oli elävänä, mutta haavoittuneena.

Naapuri Virtasesta ökytalosta meni poika rintamalla, niin hänen äiti oli hokenut äidilleni, olishan noita joutavampiakin ollut lähtemään eikä ison talon poika!

Makeinta mitä sen ikäisen vartalo voi aistia, oli keväisin tapaus, kun sai riisua kengät ja kävellä paljasti jaloin kulonurmella, jalkapohjista se tuntui tosi namilta. Jostakin syystä jalkapohjien tuntoaisti oli tosi tarkka ja aistiva. On vaikea kuvata sitä nautintoa, ei sitä tuntoa nyky jaloissa liene ollenkaan. Nykyään tuskin on sellaista kuloheinää poluilla ja maat voi olla naulaisia, tai lasinsiruja täynnä!

Eniten varoiteltuja oli heikot jäät ja variksen varpaat. Jos haavereita sattui, niin kommentti oli, ellei haaveri ollut suuri: Pakkokos sinne oli ajaantua?

Puihin kiipeämisestä ei ollut varoitettu, kun mentiin riukumetsässä puun latvaan ja kun se alkoi taipumaan, tultiin kuin laskuvarjolla alas jalat suorana roikkuen kun puu taipui liki maahan.
Nuutisen  Enska(Einari) kiipesi jäykempään puuhun, se ei meinannut taipua, se tempoi latvaa ja se katkesi, poika putosi ainakin 5m korkeudesta selälleen maahan, olikohan vielä kivi selän alla, ilme oli kauhistunut, ei saanut henkeä menetti tajuntansa, luultiin, että siihen kuoli, yks kaks korahti ja alkoi itkuhuutamaan ja pikkuhiljaa se siitä tokeni!
Siihen loppui laskuvarjolaskut!

Mauno