Mietin aika, kun ei ollut sähköä, eikä monta muutakaan! Syksyin pistäydyttiin naapuriin tarinoimaan ja vietettiin hämärän hyssyä, yleensä öljylamppu sytytettiin, kun oli melkoisen pimeetä! Hämärässä juttu luisti, ei kännyköitä rämplätty ja kaikki oli yhtä komeita, kun vain ääni kuultiin! Muistan naapurissani, kun minua vanhempi talonpoika söi, ja alkoi olla niin pimeää, että muuta ei näkunyt kuin hahmo ikkunan edessa, niin lopulta tokasi, että pitäs tehhä valot jotta näkis syyvvä, niin hänen isänsä tokasi pienen tauon jälkeen, iäntä kohti vua laitat, ei vielä valoja tarvihe!
Tuohon laitoinGoogle mapsista kaappaamani kuvan, pihapiiristä jossa kävin!
Tarina ensimäisestä yhteisestä Joulusta
Lähinnä joulukuusesta, joka työpäivän väsymyksen lisäksi herätti
meissä hilpeyttä!
Perhemme ensimäinen Joulu ja joulukuusi Helsingissä 1965. Silloin oli jouluaattona työpäivä ja palasin hämärtyvässä illassa kortteeriin. Karhupuistossa oli kuusenmyyntipaikka, myyjät oli lähteneet ja moni oli karsinut loput kuuset, ettei niitä voi käyttää. Siinä oli kasoja penkomassa vielä monta ihmistä ja ottivat aina jonkun ja mneivät menojaan. Sitten tuli liikennelaitoksen tai bussin rahastakin katsomaan kuusia hänellä oli kaulassa rahalaukku, ihmiset kyseli kuusten hintoja häneltä, hän ei vastannut mitään, sitten ihmiset tarjosi hänelle 5mk rahaa riittääkö, hän otti rahan ja niin teki toisetkin, vaikka ei hän ollut sen kummempi kuusten omistaja kuin muutkaan, mutta sai mukavat joulurahat, vaikka ei puhunut mitään
Minä otin kuusen joka oli karsittu, mutta siinä oli 3 oksaa ja latva, se oli meidän eka kuusi eikä maksanut mitään
Se kuusi on sellainen joka jäi mieleen ja hymyä riitti puolisollakin, vaikka asutiin alivuokralaisena pienessä huoneessa Fleminginkatu 10:ssä!
Julkaistu myös Hesarissa noin10v sitten muistojeni Joulu palstalla!
Mauno Strandén
1950 luvulla näin sarjakuvissa kuinka kuusta haettii pienellä kelkalla metsästä ja minäkin tein sellaisen pienen kelkan. Sitten oli odottelua, että aatto tulisi ja tulihan se lopulta! Lähdin kahlaamaan metsään, jokainen askel upposi yli polven hankeen kun kiertelin metsässä ja lopulta päätin ottaa kuusen. Sitä olikin hyvin hankala kuljettaa asunnolle, kun se kapeat jalakset putosi vuoron perään jälkieni kuoppiin, oksat harasivat lumeen ja oksiin ja muutaman metrin välein jouduin sitä laittamaan uudelleen kyytiin! Siihen loppui se illuusio kuusenhakumatkasta, se on vain piirtäjien kuvitelmaa, ei se ole oikeaa elämää, en muista hainko enää kuusta, mutta en ainakaan sillä kelkalla, sekin hetki opetti elämää, kaikki ei ole sitä mitä näkee sarjakuvissa on piirretty!
Mauno Strandén
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti