Pienet ilonaiheet

Lapsena ollessani ei aurattu kuin harvoja pääteitä ja lunta oli tosipaljon kaikkialla. Ensimäiset pälvet oli oikein puheen aihe, "minä näin siellä pälven"!
Kun palvet kasvoi jo muutaman neliömetrin kokoisiksi lapset jopa aikuisiin saakka pistäännyttiin istahtamassa pälävessä, siinä oli oma tuoksunsa ja siitä todella nautti, kevät ja kohta kesä!

Kun koulu oli loppunut sain äidiltä luvan riisua kengät jalasta ja sellaisessa kuivassa kulonurmikon päällä istuin ja hivelin jaloilla kulonurmea se tuntui taivaallisen hyvältä!
Vaikka nykynuorilla on vaikka mitä, tuskin se tuntuu niin hyvältä kuin ilmainen kulonurmikko paljaissa jaloissa jota aurinko lämmitti, se oli autuas olo, ne oli tosiköyhän pojan ilo!
Ne samat kengät oli olleet koko talven jalassa. Mielessä ailahti, ei tän parempaa tuntemusta voi olla, kuin paljainjaloin koulun päätyttyä kulonurmikolla!

Koulutapaus josta liene kertonutkin, kun III :lta luokalta siirryttiin neljännelle, me oli muutettu ja siinä välissä hävisi maantiedon kirja, joka oli purkautunut palasiksi, sen takia se annettiinkin mulla. En voinut lukea, enkä uskaltanut kertoa kellekään, kun kotona ei ollut rahaa jos sitä olisi vaadittu. Opettajamme pani kovan tiukan, sen maatiedon on ilmestyttävä, olin huutavassa hukassa, kun opettaja kääntyi taululle naapurioppilas antoi mulle omansa siksi tunniksi ja opettaja oli muka voittaja, kylläpä se löytyi kun tiukalle pantiin, oli ilman kirjaa silti?
Keksin kun opettaja vamisteli seuraavaa tuntia ne tarttui yllättävän hyvin mieleen ja olin kohta luokan paras maantiedon tuntija ja opettaja sanoikin, lukekaa niin kuin mauno läksynsä?👍
Vaikka eihän mulla ollut mistä lukea?

Kaikki muuthan oli olevinaan viisaampia, mutta paremmat oli lähtenyt keskikouluun, mulla ei ollut halua eikä varaa, töihin vaan heti, sai edes ruokansa. Sain kumminkin stibentin koulun lopettajaisissa ainoana, nykyrahassa se lien ollut puoli nykyistä centtiä, mutta juhlavasti se annettiin, ei silti kukaan kehunut, happamia olivat, kun heidän kellokkaat ei saaneet!