Maunon tarinoita: Elämän alku 1940 luvulla

Millaista elämä oli 1940 luvulla

Olin kahdeksannesta lapsesta nuorin, isä kuoli ennen syntymää, en kaivannut tippaakaan, oli se ollut melkoinen ketale?
Se vaan kun ei ollut mitään huushollissa, olin kaikkeen tyytyväinen mitä suuhunsa sai, vaikka pelkkää leipää ja pottua! Murju missä asuttiin oli niin kylmä, että aamulla talvisin oli sisällä aina kylmää, monesti jopa pakkasta!
Minun nuoruudessa ei valoilla mässäilty. Yksi pieni öljylamppu oli, josta Äiti otti lasinkin pois, ettei se kuluttaisi öljyä niin paljon. Sen valo oli kynttilän luokkaa ja se oli seinällä naulassa, ettei sitä kukaan kaataisi ja samalla se näytti sen verran, että näki just just lukea, jos jotain lukemista olisi ollut. Kun öljy oli loppu, niin jostain saatiin karbiiti lamppu, jonka palaminen oli sattuman kauppaa, tai paloi usein jopa liikaakin, kun se lehahti yltä päältä tuleen. Sen kun vei hankeen, ja peitti lumella, niin lumikin paloi.

Sodan jälkeen mökin seinät oli sanomalehdillä peitetyt, eli sen aikaiset tapetit. Kaikilla lukutaitoisilla oli ajankulua, kun seiniltä vanhoja tietoja tiiraili.

Lattiat oli puupinnalla ja oksankohdat oli reilusti koholla, kun lattiaa pestiin, niin tuotiin lattialle hiekkaa, jota veden ja jalan alla olleen luudan kanssa jynssättiin. Vedet valui lattian rakosista sillanalle.

Lattiassa oli paljon rotan tekemiä reikiä, että jos jotain pienempää sattui pudottamaan, se katosi lattian alle! No eipä ollut paljon mitä pudotella!

Katto oli niin huono, että rankemmilla sateilla ei astiat riittäneet, piti mennä pöydän alle, mutta sekin vuoti läpi! Sen takia tuli varovaiseksi hakeutuessaan toisten seuraan. Itsetuntoa ei ollut, mutta on se kehittynyt matkan varrella ;)

Omaisuutta ei ollut ”mitään”, kun isä oli kuulemma kaikki pelannut kortilla, jotka vain jotenkin kävivät panteiksi.

Sodan jälkeen naapuri Ikosessa oli aina kokouksia joissa puhuttiin kovasti demokratiasta, minusta tuntui, ettei ne jotenkin halunneet sanoa separaatti, vaan sanoivat vaan demokraatti.

Ruppovaarassakin nähtiin silloin vappumarsseja. Jonkinlaisia lippuja kantavia oli aikalailla, kun ihmisiä tuli kylänselältä päin ja menivät sitten kirkollepäin. Ei me menty katsomaan, epäiltiin ettei vain jotain loukata tai ei tiedetty kuinka siihen suhtautua.

Teitä ei aurattu vielä pitkään aikaan ja talolliset ajeli hevosilla ja erilaisilla reillä, joista voisi mainita liisterireki, ajoreki, parireki ja kirkkoreki, oli kai niitä muitakin. Kuljetuspuolella oli sellainenkin kuin mutaressakka, kivireki ja heinähäkki.

Kesäisin käytiin Kertsunlammilla uimassa muutaman kerran. Olin silloin noin 3-5 vuotias. Juostiin veteen, se oli tuntunut edellisellä kerralla mukavalta. Oli kilpailu kuka ensin on vedessä ja juoksin, silloin veden vastuksen takia lensin suoraan naamalleni veteen, eikä kädet yltäneet pohjaan. En osannut uida, huidoin käsillä, pää painuneena veden sisään, yritin huutaa, vesi tunki suuhun. Kuulin naurua rannalta, yritin hengittää, vesi meni vähän matkaa keuhkoihin päin ja joku reflekti pullautti sen ulos, uusi yritys ja sama reaktio. Olin jo luopunut toivosta, tähän minä hukun. Silloin veljeni Tauno tuli ja nosti minut rannalle, silloin tärisin pelosta, kauhusta ja järkytyksestä. Vaikka episodi ei liene kestänyt kovinkaan pitkään, se tuntui minusta ikuisuudelta, miksi ne ei auta? Minulle tuli uimakauhu, josta pääsin eroon vasta yli kahdenkymmenen vuoden kuluttua.

Mielenkiintoista oli sekin, kun maito ostettiin naapureista noin sanottuna ”tinkimaitona”, mutta talvisin he ei myyneet, vaan Äidin oli käytävä se Kiteen meijeriltä noin 10 kilometrin päästä jalkapatikassa joskus jopa umpihangessa. Maito oli hyvin tärkeä elintarvike silloin. Kurnaalit juotettiinkin silloin sioille ja vasikoille. Myös sianlihan läski oli arvossaan, se oli luonnon oma tiivistetty energiapakkaus. Jo pienimäärä läskiä käristettynä ja suurustettuna takasi kovaa työtä tekevän energian tarpeen. Nykyään syödään raavaslihaa ja paljon, joten lopputulos lienee sama, paitsi, että jätkäpojat oli hoikassa kunnossa. Kaikki ruoka oli hyvää, ei silloin ollut varaa nirsoilla.

Kaloista särkikalat syötiin yleensä suolattuna, tai jos kaloja oli enempi, niin ne kuivattiin auringossa ja silloin ne säilyi hyvin paperipussissa ruokahuoneessa jopa kuukausia. Oikein jos tuimi, niin leipäpalasta kastettiin kalojen suolaveteenkin, joka toimitti välillä särpimen virkaa.

Se ettei ollut edes polkupyörää hankaloitti töissäkäyntiä kovasti -50 luvulla, sitten kuorin propsia, tein halkoja ja kaikenlaista fyysistä voimaa vaativia töitä. Kun poikkesin taloihin, niin melkein heti kysyivät tulisitko muutamaksi päiväksi töihin.

Rippikoulu oli tulossa ja yli 10 km olisi pitänyt talsia suuntaansa, lähdin ostamaan polkupyörää Kiteeltä ja vihreä Jaguaari miellytti silmää, olin varannut rahat, mutta kauppias ei myynyt käteisellä, vaan ainakin 10kk maksuaika ja piti ajaa aina maksamaan ja lyhentämään. Oli eka kauppa enkä käsittänyt miksi?

Myöhemmin ajattelin, että se otti kovan koron, sitä ei mainittu oli vain kuukaisierät!