Hätäaputöitä
Olikohan
se 1957, kun pääsin noin sanottuun työttömyystyöhön. Se oli
ojankaivuuta talvella. Silloin oli ankara talvi. Maa oli noin 60-130
cm roudassa. Lunta oli reilusti yli metri. Suurimmillaan oja oli 8,5
m leveä ja 2,5 m syvä. Kaivu oli urakkatyötä, josta vain parhaat
tienasivat sen, mitä ruokaan meni ja monilla oli vielä perhettä
elätettävänään. Tarjotun työn otti vastaan tuskin 1
kahdestakymmenestä, jotka kävivät katsomassa, mikä olis homman
nimi.
Jokainen
otti määrätyn pätkän kaivaakseen, tapeilla merkattiin
urakkapalsta. Kunto piti laskea hyvin, ettei jäisi jälkeen muista
kaivajista, koska yöllä maa routaantui kymmeniä senttejä, jos se
jäi muista jälkeen. Maa oli hietasavea, johon sulanakaan ei lapio
tahdo pystyä millään.
Ensin
oli lapioitava 30 metrin levyinen alue lumesta, ettei valli olisi
tullut liian korkeaksi, lumillekin piti lapioida tilaa. Sitten
tuoreen kannokon ja roudan poisto, routaa oli jopa 130cm paksulti
maanpinnassa. Apuna oli vain rautakanki, kirves ja yhteinen
kolmijalkavinssi. Ensin lohottiin roudasta suuria paloja ja jos
vinssin onnistui saamaan, sillä vinssattiin käsin veivaten pois.
Kaikki työvaiheet tehtiin yksin. Nykyään ei kukaan saisi nostaa
työssä edes yhtä vinssin jalkaa, silloin nostettiin monesti, että
tähtiä näkyi pilvisinäkin päivinä. Ojan reunoille piti jäädä
metrinen jätkän polku, ettei keväällä maat valuisi jokeen, siksi
maita piti heitää jopa 10 metrin päähän.
Sillä
ojatyömaalla ei saanut ampua maalajin takia, mutta toisella
ojatyömaalla Asikaisen ja Suontauksen välillä ammuttiin kiviä.
Menin kaikkein kauimmaksi jostakin syystä ampua pakoon, kun loppu
oli huudettu, seisoin vielä hetken, kuului kumma ääni ja samalla
jysähti pään kokoinen jäämurikka eteeni, hipaisten rukkasiani.
Jää meni murskaksi ja olisi mennyt myös oma pääni, jos olisin
ollut 20 cm edessäpäin. Jää oli räjähdyksessä lentänyt tosi
korkealle, kun räjähdyksestä oli jo aikaa, että toiset oli jo
liki työmaalla ja minä olin kauimpana, noin 150 m päässä.
Jääkimpale tuli aivan pystysuoraan. Ei sitä kukaan huomioinut,
vaikka yritin jollekin kertoa. Itse vain tajusin, että kuolema oli
hyvin lähellä.
Piimäjärvellä
olin yhden talven kaivamassa lapiolla metsäojaa. Siellä oltiin
kortteeria taloissa. Meidän talossa oli 7-8 miestä. Mitään
ruokahuoltoa ei ollut, jokainen toi eväänsä itse ja söi niitä
viikon tai kaksi. Kyllä vatsahapot oli kovilla, kun söi joka
ruualle lanttu tai perunakukkoa ja useimmin se tapahtui vielä kahvin
kera. Mitään peseytymismahdollisuuksia ei ollut, eikä vaatteita
vaihdettu. Suuressa tiinussa oli vettä tuvassa, josta kuulin koiran
juovan öisin, samaa vettä joi ihmisetkin. Tuvassa oli uuni, jonka
päälle sopi 4-5 miestä nukkumaan. Piipunreunimmaisella oli kuuma
ja seinän reunimmaisella oli kylmä. Kumisaappaat heitettiin yöksi
pois samoin pusakka, muuten oli samat vaatteet jatkuvasti päällä.
Talossa ei ollut lehtiä, puhelinta, eikä radioo, joten
harrastuksena miehillä oli kortinpeluu, kompapuheet, väkikartun
veto, sormikoukun veto, niskalenkin veto ym, ”hauskaa”. Onneksi
siellä ei ollut viinaa, tappeluksi se olisi mennytkin ja ilman sitä
säilyi suhteellisen hyvin rauha, vaikka työpaikkakiusaamistakin
esiintyi.
Sekin
työ oli urakkatyötä, mutta vaikka 6 päivää viikossa teki töitä
pimeästä pimeään, ei nollakulutuksellakaan oikeastaan mitään
tienannut.
Kerran
talon koira, susikoiran ja ajokoiran sekoitus tuli minun päälleni
uunilla ja kun yritin sitä pois, se kiepsahti nukkumapaikalleni eikä
lähtenyt mihinkään, irvisti vain jos yritin työntää pois.
Laskeuduin
pimeässä lattialle ja etsin evästä repustani, jolla voisin
houkutella koiran alas. Koira aavisti mitä aijon, mutta tuli
pikkuhiljaa varomattomaksi, kun tarjosin kukosta lihan sirua, jonka
heitin kauemmaksi ja säntäsin uunille ja koira aivan kintereillä.
Mätkähdin pitkäkseni ja koira päälle. En nostanut päätäni,
enkä vartaloani ettei koira valtaa taas paikkaani. Kukaan ei
herännyt, vaikka melkoinen trafiikki kävi heidän ylitseen. Koira
jäi nukkumaan päälleni (30-40kg) ja oli poistunut aamuun mennessä.
Hiki valui, kun olin piipunjuuressa ja koira oli päällä.
Mauno Strandén Ruppovaarasta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti