Kouluajoista 1950-7

12

Kouluajoista 1950-1957

Koulu oli minulle hiukan tervanjuontia. Pahinta oli nimimuisti ja Suomen kieli. Voihan olla niinkin fiini ”tauti”, kuin lukihäiriö. Mehän paikkakunnalla puhuttiin aivan eri kieltä, kuin mihin koulussa piti sopeutua. Lukeminen takkusi, samoin oikein kirjoitus läpi koko koulun. Siinä valossa viimeisessä todistusten jakotilaisuudessa sain stipendin jäljellä olevista oppilaista, olivat opettajat kaukonäköisiä. Olisihan se enemmänkin oppinut , mutta tuo lukihäiriö…;-) (”Vitsi vitsi”.) Todellakin sain mediasta tietää omasta pahasta lukihäiriöstä liki eläkeiän kynnyksellä, olen voittanut silti ihan vahingossa kirjoituskilpailut joihin olen osallistunut!

Silti kaikkein heikoimmasta asemasta oli hyvä ponnistaa, kun ei voi pudota alemmaksi.

Kolmannen ja neljännen luokan vaihtuessa hävisi minulta maantieto. Maantieto oli ollut jo saadessani hajalla, lehdet irti ja kannet repaleina, mutta sen puuttumista en uskaltanut kertoa kellekkään. Istuin arestissa ja olin laiskassa, mutta rangaistuksen pelossa en kertonut että kirjaa ei ole. Kotona ei ollut rahaa, ja mitä virkakoneisto olisi tehnyt, siitä ei ollut kuin pahoja aavisteluja. Koko koulun ajan 7 luokkaa ja jatkot maantieto puuttui. 6-7 luokalla huomasin opettajan selittävän tulevan läksyn hyvinkin tarkkaan ja seuraavalla maantiedon tunnilla osasin parhaiden läksyn.

Opettaja Nikkonen antoikin tunnustusta, että lukekaapa läksyt yhtä hyvin kuin Mauno. Opettajalla ei ollut aavistustakaan, että eihän mulla ollut kirjaa mistä lukea? Kerran oli tiukka tilanne, kun minun olisi pitänyt näyttää maantietoni, ja se oli viimeinen tilaisuus, joku sanktio olisi ollut tulossa ja minulla ei ollut kirjaa, niin yksi oppilas kaveri antoi kirjansa hetkeksi, kun opettaja käänsi selkänsä. Opettajakin oli tyytyväinen, ”löytyihän se kirja kun tiukalle pantiin”??

Joskus oli helpompaa, kun opettaja oli hutikassa koko päivän ja laskutunnilla ei osannut laskea enää tavallisia yhteen ja vähennyslaskujakaan. Me neuvottiin silloin opettajaa, mutta nauraa ei saanut, kaiken täytyi mennä arvokkaasti.

Ruppovaaraanhan valmistui uusi koulu –50 luvulla, olosuhteet parani taloissa käydyn koulun jälkeen huomattavasti. Opetuksesta silti puuttui jotain tärkeää, tavoitteellisuus. Kertomukset mitä maailmalla tehdään ja miksi nämä opeteltavat taidot ovat tarpeelliset. Myös käytännön elämän opit olisi ollut paikallaan, sopimukset, kauppakirjat, omat oikeudet, ym ym.

Koulussa tapahtuneet rokotukset myös yritin väistellä, siinä onnistuenkin. Ei kukaan ollut kertonut mikä on rokotuksen perimmäinen tarkoitus ja mitä ainetta ne laittaa persuuksiin. Kertomukset olivat, että kuolleista mädistä eläimistä otetaan jotain ja sillä rokotetaan.

Opettaja Nikkosella oli tapana kysyä syksyllä ensi kuuran tultua maahan: Kuinka moni on tullut suksella kouluun? Keväällä oli pälvien ilmestyttyä kysymys: Kuinka moni on tullut paljain jaloin kouluun? Silloin muistan kerran opettajan suun loksahtaneen, kun joku nosti kätensä ylös merkiksi, että oli tullut paljasti jaloin kouluun, vaikka vain osa matkasta oli sulaa.

Koulun joulukuusitilaisuus oli meille oppilaille jännitysten paikka. Siellä piti esiintyä näytelmissä, tai esittää yleensä jotain. Siihen aikaan läheteltiin myös joulukortteja kavereille, joita pukki sitten jakoi. Oli se sitten jännää, saiko joiltakin jännittäviltä henkilöiltä kortin joilta toivoi. Kortteja kirjoiteltiin 5-10 kpl ja saanti oli samaa luokkaa, tai pienempi.

Myös varakkaampien lasten vanhemmat osallistui tilaisuuteen, minun Äiti ei tullut, kun ei ollut tarkoitukseen sopivia vaatteita!

Myös kevätjuhla oli minulle tunnetta täynnä. Oppilaat oli parhaimmissaan ja suvivirsi raikui. Ulkona oli usein vahva kevään tuoksu joka väkevästi ilmoitti kesän tulosta. Myös meillä koululaisilla oli väkevä elämän halu, sen kanavia vaan ei vielä silloin tiennyt, kuinka se pääsee kelläkin valloilleen.

Mauno Strandén