"Intti"

”Intti”

1960 luvulla lokakuulla oli armeijaan meno. Sukulaiset vitsaili osaankohan perille, kun en ollut kulkenut koskaan edes junassa. Savolaisen Maunon kanssa köröteltiin Kouvolaan saakka, josta hän jatkoi Korialle kouluttautumaan ”pinohiireksi” ja minä jäin Kouvolaan opiskelemaan ”puskajussiksi”. Alkuhan oli hiukan hullun myllyä. Kun kaikki varusteet oli vaihdettu ja ryhdyin nukkumaan uusissa tamineissa, tuntui ranteeseeni jäänyt Leobardi kello kullan arvoiselta, kun se liitti vielä jotenkin entiseen yhteiskuntaan. Kuuntelin sen tikitystä ennen nukkumista. Ensimmäisen ja pahimman kerran tressasi jo toisena päivänä, kun kaiken kiireen keskellä, joku alikessu neulotutti jämiään minulle takkinsa kaulukseen, kun toiset järjesteli tavaroitaan. Minä ompelin ja purin klo 18.00 jälkeen aina yömyöhään ja kun unta ei ollut muutamaan yöhön saanut, tuntui tulevan hulluksi.

Lopulta kun en tiennyt enää mitä tehdä, niin yksi vanhempi sotamies tai alikessu tuli ja kysyi mistä kiikastaa ja ompeli tuossa tuokiossa natsat kiinni ja pääsin nukkumaan. Jatko oli sulkeista ja taas sulkeista, asekäsittelyä, rättisulkeista ja hetkenkään taukoa ei ollut. Sitten tuli marssit. Kovaääniset pauhasi kentällä marsseja, marssittiin ja laulettiin.

Sitten tuli maantie marssit. Noin 5% piti pudota rivistöstä, että se meidän komppanian päällikköä Kapteeni Hyppöstä tyydytti. Kyllä niitä putosikin, kuin jauhosäkkejä. Useimmilta putoajilta meni taju. Tuli kouristeluja, Jaloista rikkoutui luita(näin kerrottiin), ne joutuivat olemaan sairaalassa jonkun aikaa. Siinä vaiheessa moni sai lähdön ”esikuntakomppaniaan”. Jonkinlainen kulkuneuvo oli takana, johon kerättiin pudonneet. Osa niistäkin vielä Hyppönen halusi kaupungin läpi marssiin, ettei näyttäis, että kuljetus on täynnä ”raatoja”. Kouvolan halki marssiessa laulettiin, että katu raikui, vaikka takki oli monilla tyhjä. Marssilla oli kerran tunnissa tauko, mutta usein tauolle poistumista ei ”keritty” noudattaa ja joukkue palautettiin takaisin tielle ja matka jatkui tahtijuoksuna.

Mielenkiintoista olikin kuinka marssimisesta rättiväsynyt mies piristyykin ”tahtijuoksusta”. Tuntui huojentavalta kuulla komento: Tahdissa mars! Kyllähän se yksitoikkoinen marssi raskas pakkaus selässä tuntui elimistössä, mutta kun osasin kääriä jalkarätit oikein ja tauoilla korjasin ne eri asentoon, niin ajattelin, että monen täytyy tipahtaa, ennen kuin minä olen vuorossa. Marsseilla ei juotu, vaikka jano oli kova.

Monesti kun oltiin aivan puhki marssista ja osa viety sairaalaan, niin kasarmille tultua käytiin syömässä ja raahauduttiin kramppavien jäsenten ja rakkoisten jalkojen kanssa tupiin, ajateltiin huilata. Hetken kuluttua tuli komento sulkeisiin. Sulkeiset oli yhtä höykytystä, maahan ylös, maahan ylös, syöksyyn mars, mars. Sitä jatkuin tunnin verran. Oltiin tosi naatteja, mutta lihaskivut oli kadonneet, vain nilellä olevat jalat olivat entistä kipeämmät. Ilman sulkeista olisi oltu kipeitä vielä monta päivää, nyt seuraavana päivänä oli vain tyhjä olo.

Älyttömältä tuntuvaa raatamista jatkuvat harjoitukset tuntui olevan, mutta ruoka oli siihen aikaan vielä hyvää, etenkin viikonloppuisin. Viikonloppuisin oli usein luutonta Karjalan paistia, joka oli paloiteltu pieniksi, ”omassa liemessään”. Syöjiä oli vähän, kun silloin pystyi lintsaamaan sotkuun. Meille jotka kävimme syömässä, syötiin parasta mitä tarjolla oli ja niin paljon kuin vatsaan mahtui.

Iltaisin kävin elokuvissa, kun elokuvateatteri oli kasarmialueella. Vähäinen pääsymaksu pienentyi vielä AU koulun jälkeen, kun sotamiehet jotka tarkasti liput, eivät ottaneet pois lippua ja näin kävin jopa 5 kertaa samalla lipulla. Lopulta sekin alkoi tympäistä.

Sitä minä ihmettelin, kun minut valittiin AU kouluun. Olihan paikalla lukeneempiakin.

AU koulussa sattui jännä episodi, kun jalkoihin ilmestyi aivan kuin paiseita, jotka kasvoi 2-3cm suuruisiksi mätäpäiksi. Menin hoitotunnille illalla, niin siellä ollut ”konitohtori” sanoi, että nämä täytyy kaivaa pois. Kaverina sillä oli riski alikessu, joka ryhtyi pitämään yläpäätä kurissa, kun olin pitkälläni hoitopöydällä. Kivunpoistoa ei annettu. Konitohtori otti perunankuorimaveistä muistuttavan kapineen, painoi toisella kädellä jalkaa paikoillaan ja kaivoi paiseen kuin perunasta silmiä. Kun lähemmä kymmenen paisetta oli kaivettu, voin lähteä. Eteisessä kuulin kun konitohtori sanoi alikessulle: Olihan perkeleen kova jätkä, kun ei edes huutanut yhtään.. Hurjaltahan se näytti itsestäkin, mutta ei se koskenut enempää kuin finnin puristus.

Lääkkeitä ei saanut ja paiseet lisääntyi hurjasti. Saunassa kaverit sanoi, että mee helvetissä sairaalaan, toihan on iha kauhia näköstä. Menin käymään ja olin viikon verran, arvailin vain mitä piti tehdä, kun lekuri taisi puhua latinaa, mutta viikon kuluttua paiseita ei ollut.

Kerran tulin talvella sotaharjoituksissa kuumeeseen, kun oltiin hiihdetty vuorokauden verran. Oli yö, jossain keskellä metsää, olin niin huonona, että justiinsa pystyin sanomaan, että en jaksa mitään, en edes puhua. Siinä pimeässä sain joltain jonkun pillerin ja minut lähetettiin vartioon. Pakkasta oli –20 astetta puolen tunnin kuluttua piti tulla vaihto, ei tullut. Kuuntelin vastapäiseltä mäeltä ”vihollisen” leiriytymisääniä ja ajattelin, että toiset on syönyt ja nukkuvat teltassa, eikä vartiopaikkaa voi jättää. Mitä teen? 2,5 tunnin kuluttua nostin pikakiväärin taivasta kohti ja laskin sarjan. Kuulakkaassa tyynessä talviyössä ääni oli kaikuineen melkoinen. Kaikkialla oli sen jälkeen hiljaista. Vastapäisen mäen porukkakin oli kuin pissa sukassa.

Noin 15 min. kuluttua tuli vartion vaihto ja moitinta miksi ammuit? Kuume oli häipynyt, kun menin teltalle. Teltassa oli kylmää ja savua. Ruokani oli jäätynyt. Kipinämikko oli nukkunut. Jätin pakkaukset selkään, kengät jalkaan hattu päässä yritin käydä nukkumaan, mutta silloin tuli käsky siirtyä 1km johonkin suuntaan. Kyllä pimeässä teltassa oli sutinaa, kun lyhty sammui. Minä olin ulkona heti ulkona kaikkine kampsuineni.

Totesin olevan hyvän konstin olla lähtövalmiina myöhemminkin, kun heitti vain sukset jalasta ja veti repun pään alle, ei ollut tavarat hukassa.

Seisallaan nukkumisen kokeilin talvella ja se onnistuu, kun menee syvään hankeen, jalat haralleen ja nojaa pyssyn piippuun. Siinä kestää lyhyen nokosten ajan, eikä ehdi tulla kylmäkään ja taas jaksaa valvoa jotenkin.

Inhottavinta oli olla pressulla suojatun kuorma-auton lavalla, istumassa lattialla toistensa jalkojen välissä, ettei pystynyt liikahtamaan. Lavalla oli 200 L polttoainetynnyri, joka haisi, samoin pakokaasu täytti tilan. Vielä kun kuski ajoi mutkaisia teitä minkä rakkineesta lähti, tuli kauhean paha olo. Oksentaminenkin meni toisten päälle ja joka toinen oksensi. Suonen veto ja krampit oli kokoajan pelkona, koska lavalla oli kokoajan kova pakkasviima ja kova puristus. Jalkoja ei pystynyt liikauttamaan senttiäkään.

Kerran asutuskeskus taistelua harjoiteltaessa, muutamalla oli kovapanosammunnoista jemmattuja konepistoolin panoksia muutama laatikollinen ja he latasivat lippaat kovilla ja ampuivat kasarmin ikkunoista, että hiekka pölisi viereisessä montussa. Panosten jemmaaminen oli kielletty sotaoikeuden uhalla, mutta kyllä niitä kokeilijoita riitti. Vahinkoja ei tullut, mutta ryminää riitti, konepistooleilla ammuttiin räkäpäitä betonilla käytävillä ja rapuissa. Silloin ei ollut kuulosuojaimia kellään ja korvat soi tilliä päiväkaupalla.

Kerran taas harjoiteltiin kukkulan valtausta kerta toisensa jälkeen. Silloin oli kippurakärkilapikkaita kenkinä ja minun lapikkaani kärki takertui jyrkänteen reunalla juostessa sammaleen sisällä olleeseen katajan oksaan. Putosin vauhdilla puolentoista-2 metriä alapuolella olleeseen kiveen suoraan naamalleni koko vartalon painolla. Tuntui kuin koko naama olisi murskaantunut. Hetken oli hirveä olo. Luultavasti nenän alta kallo murskaantui, kun vuosikymmeniä jälkeenpäin suu kirurgian professori ihmetteli leikatessaan naamaani, missä olet satuttanut, kun täällä on mätää luuta. Oli sitä niin pökerryksissä, että ei pystynyt menemään edes sairaalaan tutkimuksiin, vaan menin hoitotunnille, jossa antoivat paripäivää VUP:tä. Oikeuksista ei tiennyt ja toisaalta ei jaksanut, kun oli mennyt sekaisin.

Sitä minä jotenkin ihmettelin, kun kouluja käyneet, jopa ylioppilaat kiusasivat heikompiaan. Kerrankin nämä ”sivistyneet” simputtivat kaveria ryhmänjohtajien yläkaapissa. Tilahan lie ollut noin 70c korkea ja 60c leveä. Yhdestä pienestä luukusta sisään, luukut kiinni ja kaverille pidettiin sulkeisia varmaan tunnin verran. Sotilaan piti marssia tahtimarssia huoneen leveydeltä ja laulaa marssilauluja, syöksyä maahan ym, ym. Myös sellaista piti sen poika paran piti tehdä, josta ei viitsi edes kirjoittaa. Mietin, että mitä kaikkea tuo sivistys tuokaan tullessaan. Kansakoulun käyneenä ja metsätöitä tehneenä, minulla ei ollut aavistustakaan lukeneiston jaloista harrastuksista, koska ne oli mielestäni aivan sairasta meininkiä.

Yritin kerran puolustaa kiusattua, mutta kiusaaminen kääntyikin minua kohti ja siihen yhtyi myös kiusattu, niin luulin ymmärtäneeni yskän ja pysyin lestissäni.

Harjoituksissa löytyi myös puihin kiipeämistä ja moni joutuikin viettämään tauon puussa, kun oltiin tultu AU koulusta komppaniaan. Hyppönen huvitutti komppaniaansa mitä kaikkea koulutettu mies tekeekään. Jalat edellä pinnalta jäätyneeseen sileään koivuun kiipeäminen, pyssyn ym, rensselien kanssa on sellainen temppu, jota voi kokeilla kuka vaan. Monilla nousu jäi 10c:n, mutta toiset meni jopa useita metrejä ja pysyivätkin siellä.

2/3 osan ajasta ollessa poistumiskiellossa ja vain parikertaa lomalle pääsy, eikä sunnuntai lomia ollut kellään. Siihen meininkiinhän alkoi tottua. Loppuajasta oli parikin 2viikon päivystystä vuorotta. Silloin saa vain noin 3-4 tunnin yöunen, kyllä alkaa nukuttaa. Kypärä hihnasta pikkurillissä, jos nukahtaa kypärä putoaa, niin herää.

Pystymetsästä jouduin kerran vartiopäälliköksikin. Putkassa oli kavereita, mutta oli oikeita pahantekijöitäkin, siis vaikeitakin tapauksia. Mennessäni hetkeksi nukkumaan ja vahtiin jäi sotamies, jolle teroitin, että herätä jos jotain sattuu. Putkassa olleet kaverit olivat puhuneet ympäri tämän sotamiehen ja hän laski yhden, joka laski tietysti toisen ja silloin sotamies ei mahtanutkaan mitään. Kohta kaikki oli vapaana. Seinällä oli ladattu konepistooli, jossa oli 53 panosta. Olivat herkutelleet asialla, että he voisi tehdä nyt mitä vaan. Vähän aikaa sitten oli joku karannut ja vienyt konepistoolin täydellä lippaalla ja liftannut öisellä tiellä autoon jossa oli kaksi siviilipukuista kapiaista, ne saivat pyssyn pois, vaikka vahinko oli lähellä. Minä heräsin ja tempasin konepistoolin, antaen 30 sekunttia aikaa painua selleihinsä. Kovasti epäilivät, etten uskaltaisi ampua, mutta kaikki kumminkin menivät, eikä ketään karannut. Minullehan siitä olisi tullut sotaoikeutta jos olisi vahinkoa tullut, vaikka toisessa oli syy. Sotamies vain väkätti, ettei hän mahtanut mitään, eikä hän uskaltanut sinuakaan herättää.

Mielenkiintoisia mielitekoja tuli joskus oikein koko joukon voimalla. Kerran harjoituksissa löydettiin noin sanottua ”upseerivanikkaa” ja voita. Voita oli ainakin 10kg pala jonka joku otti matkaan, samoin edellä mainittua vanikkaa. Me pojat pantiin voita enempi kuin oli leipää ja syötiin, mutta ei sitä paljon syönyt, kun se rupesi ällöttämään. Siihen loppui se mieliteko. Pehmeä leipä kiehtoi ruokalassa ja sitä yritettiin saada jos jonkinlaisella konstilla. Ryhmänjohtajana kävin sitten vain hakemassa, kun oli omankomppanian sotamies jakamassa (sitä sai vain lääkärin todistuksella), ilman todistuksia, mutta ei se maistunut enää kun sitä sai minkä halusi. Minä palasin vanikan syöjäksi. Intin vanikka oli siihen aikaan hyvää.

Huvitukset jäi vähiin, mutta käytiin sitä Kuusankoskella tanssimassa parikertaa. Sisään piti päästä ilmaiseksi. Joku keksi takarinteeseen lankun aidalle ja siitä hyppäys. En ollut koskaan uskaltanut hakea ketään tanssimaan ja samanlaisia oli muutkin. Tanssikursseista ei ollut kukaan edes kuullut. Sovittiin viiden kaverin kanssa, että seuraavaan mennään hakemaan menköön sitten syteen tai saveen. Tango pärähti soimaan ja minä menin hakemaan, tungosta oli. Ei siinä tarvinnut paljon osata hyssytellä, kun meni aivan täydestä. Lattialla vasta huomasin, että kavereilla oli mennyt sisu kaulalle. Minä menin seuraavalle ja sitä seuraavalle tanssille, oli ihana tunne samaan viittaava, kuin aikoinaan opin polkupyörällä ajamaan, itsensä voittamisen tunne, ettei nämä tyttäretkään ole ihmistä kummempia.
Pois taas ajettiin useampi yhdellä matkalipulla, kun bussit oli kuin puikolla painettuja.

Taisipa pari sisarusta houkutella kasarmialueella jatkoillekin rupattelemaan, mutta se oli jo liikaa, kun lähestymisharjoitukset sillä sektorilla olivat olleet lähinnä minulle ”pelästymisharjoituksia”. Jatkuvaa poistumiskieltoa ja melkein lomattomuutta lievensi kirjeenvaihtokaveri, jonka kanssa käytiin läpi kaikenlaisia asioita, joita en enää muista muuta kuin, että olihan muutakin ajateltavaa? Kirjeet piristi ja samalla opettelin itsekin kirjoittamalla ”lukihäiriöisenä” Suomenkielen taitoa. Hermostuikohan saaja, silloinhan ei ollut edes sanaa lukihäiriöinen?

Monilla armeijassa meni omat ja varastetut rahat, mutta minä säästeliäänä miehenä säästin päivärahoista yli 60 000mk ja ostin vielä Braunin partakoneenkin, samoilla tienisteillä. Toimii vieläkin mökkikoneena.

Pois tultuani olin elämäni parhaassa kunnossa, painoakin oli vain 65-70kg. Kyllä se opetti.

Menin yllättäin tapaamaan kirjeenvaihtokaveria siviiliin päästyäni, väärinhän se oli, he oli lähdössä kyläileen ja neitonen oli hienonona kuin prinsessa, tuskin niin hienon ihmisen seurassa olisi uskaltanut sanoa kissaakaan muuta kuin mirriksi, en häirinnyt häntä enää, jatkoin vain kohti uusia seikkailuita ja pitkälti toistakymmentä uutta työpaikkaa aina eri alalta oli edessää, jota silloin ei tiennyt!

Ruusu lukijalle jos viitsit lukea ikälopun, mieleltään nuorekkaan muistelon, joka oli kirjoitettu 1900 luvun loppupuolella!