Muistelo vuoden 1939-40 vaiheilta keskitalvella
Sota oli syttynyt ja evakoita tuli sisä- Suomeen päin ja karjaa ajettiin pois rajan läheisyydestä.
Koulut oli loppuneet, kun tulijoille piti löytää yösijaa ja kattoa pään päälle.
Noin 20 lehmää ajoi kaksi poikaa ja yksi aikuinen mies Ruppovaaran halki Tohmajärvelle ja huusi meidän ”mörskän” kohdalla, että onko ketään lähtemään lehmien ajajaksi.
Äitinikään ei liene tiennyt, että minne saakka piti ajaa ja lupasi, että onhan tuossa tyttö joutavana.
Tyttö oli sisareni Siiri joka oli 13v jolta isä oli kuollut juuri ja ainaisena vieraana oli suuri köyhyys jolloin monesti ei ollut ruuan murentakaan.
Siiri lähti ajamaan lehmiä ja määränpää oli Tohmajärvi. Pakkasta oli ja luntakin runsaasti. Ajo sujui jotenkin vielä Haarajarvelle saakka, mutta sitten isommalla tiellä liikkui autoja, jolloin joko koko lauma hajosi mikä minnekin tai sitten piti juosta lauman eteen ja ajaa kohti pysähtyneen auton ohi takaisin päin.
Mitään juomista eväistä puhumattakaan ei ollut matkassa. Oli jo pilkko pimeää, kun he saapui Kemieen, jolloin annettiin karjan syödä ja juoda ja samalla sisarenikin sai hiukan voita leipää ja juoda jotain. Silloin ajajana toiminut mies antoi muutaman kolikon rahaa palkaksi.
Kohta alkoi karjan ajo Tohmajärven asemalle jossa se lastattiin junaan, samalla häipyi kaikki muut ajajat ja Siirin piti lähteä teitä tuntematta ja karttoja näkemättä tulemaan jalkaisin Kiteelle.
Pimeässä hän ei tiennyt, eikä uskaltanut kysellä tietä, luuli vain, että hän on oikealla tiellä.
Juostuaan ja käveltyään itsensä uuvuksiin tuli tietysti hyytävän kylmää, kun vaatteet oli mitä köyhällä sattui juuri silloin olemaan päällä.
Silloin köyhillä ihmisillä oli vain yksi vaatekerta, joka vaihdettiin toiseen, kun se oli hajonnut.
Lopulta tiellä oli hahmoja ja hän uskaltautui kysymään, että olenko kohta Kiteellä?
Hahmo oli sotapoliisi joka sanoi, että ei täällä ole Kiteetä, olet tullut Värtsilään.
Siiri oli aivan poikki ja väsynyt, mutta onnekseen hän pääsi sisään vartiokoppiin lämmittelemään.
Paikka oli tietysti hiukan lämpimämpi, kuin ulkona.
Yöllä(silloin ei ollut kelloja kuin korkeitaan aikuisilla) hän pääsi kuorma-autoon joka tuli Haarajärvelle josta taas apostolin kyydillä sitten Ruppovaaraan. Mahtoi tyttö olla väsynyt, nälissään ja peloissaan, kun sodan kauhut oli varmasti kuultavana ja sotilaita liikkui rintamalle ja vainajia takaisin.
Tämä oli vain yksi pieni episodi hänen elämässään. Toinen karjanajomatka sodan loppuvaiheessa vei aina Vaasaan saakka, vaikka piti vain hiukkasen ajaa karjaa lähimmälle asemalle, mutta se on taas toinen juttu, joita taas on satoja yhtä traumaattisia.
Silloin ei varmasti kukaan puhunut tressihoidoista, ei juoma eikä ruoka-ajoista, kun ei ollut sitä ruokaakaan, toisin kuin nykyihmisillä.
Niin traumaattisia muistot kumminkin on olleet ja avuttomuus tapahtumien melskeissä, että olen kuullut vasta nyt häneltä näitä liikuttavia kertomuksia. Monet luulee hänen juttujaan vain jutuiksi, mutta hän on elänyt niiden keskellä ja yrittänyt olla huomaamaton, että selviää eteenpäin elämässä.
Mauno Strandén
Myrskylä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti